Isä. Kolme kirjainta, joihin tiivistyy minun elämäni mies.
Viimeisen viikon aikana olen istuttanut metsää kesätyönä. Isä auttoi työpaikan hommaamisessa, ja kun työt sitten alkoivat, isä tuli aamulla ennen omia töitään minun mukaan tapaamaan esimiestä ja katsomaan työmaata. Työpäivän aikana se soitti parikin kertaa, varmisti, että juon tarpeeksi ja etten polta itseäni. No, paloin kuitenkin, mutta sisulla päätin istuttaa kaikki sen paikan taimet sinä päivänä. Isä tuli auttamaan, omien töidensä jälkeen se tuli ja istutti metsää kaverina.
Illalla se soitti ja kyseli, miten pahasti paloin, käski rasvata, ottaa seuraavana päivänä rennommin. Ja soitti silloinkin, pariinkin otteeseen. Tietää, ettei istuttaminen ole minun hommaa, joten yritti helpottaa sitä. Ja sitten lauantaina se tuli koko päiväksi auttamaan. Maasto oli huono, maa oli huonoa, ei sitä oltu edes hakattu, mätästetty vaan rinteeseen, ja siellä se istutti kaverina ja helpotti elämää. Kotimatka ajettiin pikkutietä pitkin ja mökin kautta, puhuttiin siinä matkalla ohi vilisevistä metsistä, taimikoista, tämän vuoden korvasienistä ja kaikesta. Aurinko paistoi, oli pilvistä, radiosta kuului jotakin ylesuomea ja minä olin niin mahdottoman onnellinen. Pitäisi saada pulloon semmoinen tunne. Illalla käytiin vielä vähän ajelemassa, isä teki tikusta asiaa ja sitten ajeltiin ja se kertoili minulle paikoista ja ihmisistä, joita täällä päin asui. Niin niitä juuria rakennetaan ihmiselle.
Ollaan käyty myös mökillä, laitettu laituria paikoilleen, haravoitu ja kalastettu. Kalastus on jostain syystä ollut aina meidän kahden juttu, ihan pienestä asti. Luin eilen mökillä meidän "päiväkirjaa" ja vuodelta 2001 oli isän kirjoitus uistelureissusta, joka loppui sanoihin "Sanna nukahti taas veneeseen." Tänä vuonna ei ole vielä ehditty uistelemaan, se on yleensä heinäkuun juttuja, mutta verkoilla ollaan käyty, pohdittu lintujen pesintää ja mietitty mökkitien kuntoa. Niin pieniä asioita, mutta jostain syystä päällimmäisenä mielessä. Jos minulla saisi olla päässä vain yksi kuva isästä, se olisi mökkijärvellä veneessä harmaissa pelastusliiveissä ja Sotkamon Jymyn lippiksessä kesäyönä.
En minä taida olla vielä enkä välttämättä koskaan isän silmissä aikuinen. Se ei puhu tunteistaan tai meidän kahden suhteesta, tai oikeastaan suhteestaan yhtään mihinkään, mutta se näkyy kaikessa, mitä se tekee. Kun muutin pois kotoa, se alkoi halata aina kun kävin kotona ja olin lähdössä taas Joensuuhun. Soittelee, jos tietää että jotakin tapahtuu elämässä ja antaa neuvoja. Ajoi kolmensadan kilometrin mutkan, koska minä tarvitsin sohvan. Siltä voi kysyä asioita vaikka mistä, ja se tietää. Itken aina, kun ajattelen, että joku päivä isä kuolee. En halua nähdä sitä päivää.
Mutta tällä viikolla, tällä viikolla olen ollut onnellinen isän kanssa.
